Nautin suunnattomasti yksin matkustamisesta. Sillon voi tuntea olevansa niin vapaa ja mikä parasta, se huumaa nuoren mielen suurella itsenäisyyden tunteella. Maistellappa hetken kulkurin vapautta, tyydyttää nuoren uteliaisuutta, vaipua ja vetäytyä omaan yksityisyyteen johon mahtuu vain minä ja maailma.
Se on niin mukavaa. Kävellä katuja tarkkaillen ja antaen ajatuksien kulkea. Halusin lähteä Porvooseen koska minua on kiinnostanut erityisesti viimeaikoina vanhanaikainen kaunis tyyli. Innostus tuota vanhanaikaista tyyliä kohtaan on kestänyt jo noin vuoden päivät ja ei vaikuta laantuvan. Olen jopa hieman yllättynyt tästä hurahduksesta. Olen luullut pitäväni modernimmasta tyylistä. Vanhanaikaisuudessa luultavasti viehättää kotoisuus, romanttisuus sekä tarunomaisuus.
Haluanko sitten elää tällaisten vanhojen talojen ja ruosteen sävyttämien tavaroiden kanssa koko elämääni. Haluanko todella hankkia vanhan puutalon ja kunnostaa sen kokonaistaideteoksenomaiseksi sisustuslavasteeksi. Haluanko sitä todella? Voisiko siihen kyllästyä? Onko se ohimenevä oikku?
Illassa kävelin vanhan kaupungin katuja ja ihmettelin ikkunoista näkyviä huoneita. Koko ympäristö oli kaunis, täysin tarun omainen. Enemmän katseltuani huomasin useassa talossa olevan ränsistyneisyyttä ja huoneissa remontin tarvetta. Eräässä olohuoneessa nainen makasi sängyssä vanhan viltin alla katsoen televisiota. Hän ei näyttänyt yhtään onnelliselta vaikka asuikin Suomen kauneimmassa korttelissa.
Eikö onni asukkaan vanhoissa kortteleissa ja pellavapyyheliinoissa. Kertomuksissa joissa ennen vanhaan käytetiin pellavapyyheliinoja ja kultaisia kynttilänjalkoja, oltiin aivan tasapainoisia ja onnellisia, aivan juhlavia ja seesteisiä ihmisiä.
Jatkan kävelyäni. Tiedän että korttelissa on aivan kapeita kujia ja löydänkin yhden sellaisen. Varovaisesti toivon löytyisikö tällaiselta näin kapealta kujalta vanhan ajan onnellista tunnelmaa? Kuja on kaunis, lapsiperheen ikkunat avautuvat kujalle ja varovaisesti katson sisälle. Kultaisen noutajan häntä näkyy ikkunan reunasta, arkisen sekainen keittiö, keskeneräisen näköisiä kivitavarasta valmistettuja vateja pinossa ja citymarketista ostettu koiranruokasäkki niiden päällä.
Arvoitukseksi jää onko tuo perhe onnellinen tuossa kodissaan. Sen saan ainakin huomata että arki ei muutu mitenkään ylevämmän näköiseksi näissäkään taloissa. Ehkä saatan hieman muuttaa käsitystäni antiikkihuonekalujen keskellä asuvasta onnellisuudesta. Mietin onko tuo piparkakkutalossa eläminen minua varten, olisiko se mukavaa silti vaikka näenkin sen että arki tavoittaa juhlavat puutalojen salitkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti